Aihe on minun työarkeani. Ensin kätilönä palkkamontussa, nykyisin Suomen suurimman sosiaali-, terveys- ja kasvatusalan ammattijärjestön puheenjohtajana yrittäessäni kiskoa kollegoita ylös palkkamontusta päivänvaloon.
Kätilönä minulla oli 55 työsopimusta saman työnantajan palveluksessa ennen kuin minut vakinaistettiin viiden vuoden jälkeen. Silpputyösuhteiden karuus kulminoituu hetkeen, jolloin jäin yksinhuoltajaksi ja määräyskirjaa ei ollut jäljellä kovinkaan pitkäksi aikaa. Tätä hetkeä seuranneet 15 kuukautta ovat ajanjakso, josta en muista juuri mitään. Minulla oli 3-vuotias lapsi, kolmivuorotyö synnytyssalin kätilönä ja 30 työsopimusta, joista lyhin oli kahdeksi päiväksi ja pisin 76 päiväksi.
Kriisin keskellä en osannut edes hakea apua, sillä kaikki jaksaminen meni selviytymiseen. Yhden hetken kuitenkin muistan. Sairaalan Tehyn pääluottamusmies tiesi tilanteeni ja tuli juttelemaan. Hän valoi uskoa siihen, että yhden palikan paikka pystytään elämässäni järjestämään: työsuhteeni.
Ja lopulta se oli se kaikkein merkittävin palikka. Kun työsuhdetta ja toimeentuloa ei tarvinnut ajatella päivittäin pelonsekaisin tuntein, voimia vapautui muuhunkin. Nykyään koen, että tehtäväni on antaa takaisin kaikki se, missä minua kannateltiin. Parhaiten pystyn siihen, kun toimin aktiivisesti Tehyssä ja teen kaikkeni kollegoideni palkkatasa-arvon saavuttamisen eteen.
Suomen kasvutarina sodan runtelemasta maasta maailman onnellisimmaksi maaksi on menestystarina vailla vertaa. Olemme kuulemma myös tasa-arvon mallimaa. Miten ihmeessä meille on siis jäänyt pysyvä palkkaepätasa-arvo sodan jälkeisiltä vuosilta?
Sotien jälkeen vuonna 1945 Suomessa säädettiin laki, jonka mukaan naisen palkka on 80 prosenttia saman vaativuustason miehen palkasta. Naisten tekemää työtä pidettiin niin arvottomana, että jopa täysin samasta työstä päätettiin maksaa vähemmän kuin miehille.
Tänään, lähes 80 vuotta myöhemmin, meillä on jotakin pysyvää sodan jälkeisestä Suomesta: palkkaero on lähestulkoon sama. Naisen palkka on 84 prosenttia miehen palkasta. Muutosta lienee tapahtunut ainoastaan siinä, että kukaan ei kehtaa enää sanoa ääneen naisvaltaisten alojen työtä huonommaksi ja väittää, että miehet elättävät perheet.
Vuonna 1962 Marion Rung lauloi Tipi-tiin listaykköseksi, mutta naisvaltaisten alojen ammattilaiset tuskin visersivät onnesta tilipäivisin. Vaikka Suomeen säädettiin samana vuonna laki samapalkkaisuudesta ja aloille piti luoda yhtenäiset palkkataulukot, kuinkas sattuikaan: naisvaltaiset ammatit saatiin survottua palkkataulukon pohjalle ja siitä saakka montussa ollaan sitten pysyttykin. Että tipitii vaan.
Tasa-arvoinen palkkaus ei voi olla kohtuuton vaatimus 2020-luvulla.
Miksi lähdin mukaan Finlaysonin kamppikseen?
Koska edustan heitä, joille palkkamonttu on edelleen totisinta totta. Naisvaltaisen alan kollegoiden vuoksi. Ei ole liioiteltua arvioida, että nyt käynnissä oleva työmarkkinakierros on ratkaisevin ikinä. Kansalaisille perustuslain mukaan kuuluvia sosiaali- ja terveyspalveluita ei voida enää turvata, ellei hoitohenkilöstön palkkausta ja työoloja saada säälliselle tolalle. Palkkamontusta on päästävä päivänvaloon.
Terveyskeskuksia, hoivakoteja, vanhuspalveluiden yksiköitä ja sairaalaosastoja suljetaan ja leikkauksia perutaan. Raskas koronapandemia on kiihdyttänyt pulaa ja kasvattanut tulevaisuuteen valtavan hoitovelan. Hoitajille istutettu sankarinviitta on yhä raskaampi kantaa. Ongelman ratkaiseminen kuuluu kaikille meille, jotka tarvitsemme hoitajia itsellemme, vanhemmillemme, lapsillemme ja muille läheisillemme. Siis minulle ja sinulle. Meille kaikille. Tämä on meidän kaikkien asia. Ja siksi lähdin mukaan kamppikseen. Olen äärimmäisen kiitollinen, että Finlayson on kiinnittänyt huomion palkkaepätasa-arvoon ja haluaa olla mukana osaltaan vaikuttamassa siihen, että palkkaepätasa-arvo korjataan.
Tärkein syy lähteä mukaan on se, että olen aidosti peloissani, kuka meitä jatkossa hoitaa? Vai hoitaako kukaan? Jos hoitajien työpanosta ei arvosteta pian asianmukaisesti myös rahassa, pelkään, että hoitajien hyvästit alalta ovat lopulliset.
Viimeinen sammuttaa valot.
Millariikka Rytkönen
Tehyn puheenjohtaja
PS. Finlayson on yrityksenä jo useamman vuoden ajan ottanut kantaa naisen ja miehen euron väliseen eroon. Tämän vuoden kampanjan kuvituksen idea on Leonardo da Vincin ikoninen maalaus Viimeinen ehtoollinen, jonka kautta on haluttu kiinnittää huomiota naisen euron historiaan ja siihen, kuinka pitkäaikaisesta ja syvälle juurtuneesta ongelmasta on kyse. Naisten tulee päästä samoihin pöytiin miesten kanssa ja tienata tekemästään työstä yhtä paljon kuin miehet. Tänä vuonna kampanjaan yhdenvertaisen palkkauksen puolesta on pyydetty joukko henkilöitä, joille aihe on lähellä sydäntä. Minulla oli ilo ja kunnia olla yksi heistä.