Viikko 47 on valtakunnallinen mielenterveyden teemaviikko. Tänä vuonna ovat nousseet esille nuorten mielenterveyskysymykset.
Tulevia ongelmia ajoissa voidaan ehkäistä tarttumalla asioihin ajoissa. Kysyin tehyläisiltä terveydenhoitajilta, kokevatko he nykyisten kouluterveydenhuollon mitoitusten vastaavan tarpeisiin.
Terveydenhoitajien mukaan mitoitukset ovat jääneet jälkeen. Mitoituksissa tulisi tarkastella kokonaisvaltaisesti oppilaiden tarpeita ja mitoittaa henkilöstömäärä ja palvelut tältä pohjalta. Kouluja ei voi suoraan verrata keskenään, koska oppilaat ja heidän tarpeensa vaihtelevat paikkakunnittain ja alueittain.
Joillakin kouluilla korostuu esimerkiksi maahanmuuttajien osuus; joillakin kuntouttavien luokkien osuus ja joillakin päihdeongelmat. Joillakin kouluilla tukipalveluita (esimerkiksi kuraattori, psykologi, psykiatrinen sairaanhoitaja, erityisopettaja ja oppilaitospappi) on hyvin saatavilla. Joissakin paikoissa täytyy vain lakisääteinen minimitaso.
Kunnat painivat talousvaikeuksissa, ja ennaltaehkäisyyn on vaikea löytää rahaa. Moni vaikea asia ratkeaisi kuitenkin jo alkuvaiheessaan, jos ennaltaehkäisevät palvelut olisivat kunnossa ja nuori pääsisi palvelujen pariin heti. Palvelujen tulee olla lähellä, oikea-aikaisesti ja matalalla kynnyksellä saavutettavissa. Kynnys nousee heti, jos nuori joutuu asioimaan jossakin muualla kuin tutussa ympäristössä.
Jokainen nuori on yksilö. Jonkin ongelma liittyy terveyteen, toisella on sosiaalisen median tuottamia paineita, jotakin painaa identiteettikriisi ja toista kulttuurinen ahdistus. Joillakin nuorilla on kotihuolia, ihmissuhdeongelmia tai päihteiden käytöstä johtuvia haittoja. Ongelmavyyhdin moninaisuus vaatii palvelunjärjestäjältä moniammatillista ja saumatonta yhteistyötä eri toimijoiden välillä.
Jollekin nuorelle saattaa riittää pari tapaamista ja toinen saattaa tarvita pidemmän palvelupolun saadakseen asian hallintaansa ja päästääkseen tilanteesta yli. Oirehtijan lisäksi on tärkeää tarkastella myös taustoja: Onko kotona ongelmia tai koulussa kiusaamista?
Ihmiset tarvitsevat avun ongelmiinsa nopeasti. Jonottaminen ja odottaminen johtaa entistä vaikeampiin tilanteisiin. Jos keskusteluaika toteutuu vasta viikkojen kuluttua huolen ilmenemisestä, huoli on ehtinyt usein jo väistyä. Hoitosuhdetta ei aloiteta, koska hoidettavaa ei juuri sillä hetkellä ole. Huoli ei kuitenkaan ole poistunut, vaan se on kumuloitunut osaksi ihmisen sisäistä mielenmaisemaa. Patoutuessaan sisäinen huolimaailma jatkaa kasvuaan, kunnes jossakin vaiheessa ihmisen rajat ja voimavarat tulevat vastaan. Tässä vaiheessa tarvittavan hoidon ja avun tarve on määrältään ja kustannuksiltaan ihan eri luokkaa, kuin mitä se olisi ollut, jos asiaan olisi tartuttu heti.