Koulutuksen rakenteita ja sisältöjä uudistetaan entistä enemmän. Uudistusten toteuttamisessa on elintärkeää, että työelämän osaamistarpeet huomioidaan. Tämä edellyttää avointa vuoropuhelua sosiaali- ja terveysalan koulutuksen ja työelämän toimijoiden välillä.
Sote-uudistus tuottaa uusia osaamisvaatimuksia sosiaali- ja terveydenhuollon ammattihenkilöstölle. Mihin sosiaali- ja terveysalan koulutusta tulisi suunnata? Koulutuksen tulevaisuutta pohtivan skenaariotyöskentelyn merkitys kasvaa ja samanaikaisesti vaikeutuu, koska sote-uudistukseen liittyvien osaamistarpeiden määrittely on vielä osin haparoivaa. Tarvitaanko tulevaisuudessa enemmän laaja-alaisia sosiaali- ja terveydenhuollon ammattihenkilöitä vai enemmän erikoistunutta asiantuntijuutta?
Suomalaisen koulutusjärjestelmän tulee jatkossakin nojata vahvoihin perustutkintoihin, jotka tarjoavat valmistuneelle opiskelijalle laaja-alaiset perusvalmiudet ammattinsa harjoittamiseen. Uudet tutkinnon perusteet tai opetussuunnitelmat näyttävät vahvistavan tätä suuntausta niin ammatillisella perusasteella kuin korkeakoulutuksessakin.
Tulevaisuudessa tarvitaan osaajia, joilla on valmiudet toimia yhä moniammatillisemmin perinteiset koulutusalat ylittävissä verkostoissa. Nämä verkostot saattavat olla saavutettavissa vain virtuaalisesti, jos palvelusta vastaavat toimivat itsenäisesti tai erillään. Myös ammattien välisen osaamisen merkitys näyttää kasvavan.
Pelkän laaja-alaisuuden turvin ei työtehtävien osaamistarve täyty. Ammattien sisällä koulutetun hoitohenkilöstön osaaminen erikoistuu. Hoitomenetelmät kehittyvät ja potilaan tai asiakkaan rooli hoitoprosessissa uudistuu.
Potilaan ohjaukseen ja neuvontaan liittyvä osaaminen korostaa koko hoitoketjun tuntemista sekä verkostoissa työskentelyn edellyttämiä taitoja. Tehtävänkuvat laajenevat edelleen lisäten itsenäistä vastuuta ja ammatin kehittämisvalmiuksia.
Hoitohenkilöstön itsenäinen vastaanottotoiminta ja reseptinkirjoitusoikeus ovat vain esimerkkejä laajentuvista tehtävänkuvista. Silloin kun tietyn sosiaali- ja terveydenhuollon tutkinnon omaavista ammattihenkilöistä on pulaa paikallisesti, osaamistarvetta täydennetään erilaisilla tehtävänsiirroilla. Molemmissa tapauksissa on tarjottava riittävä lisä- ja täydennyskoulutus, mikäli tarvittavaa osaamisvalmiutta ei saavuteta peruskoulutuksen aikana.
Kouluttautuminen ja siihen liittyvä osaamisen varmistaminen ei rajoitu enää elinkaaren ensimmäiseen kolmannekseen. Tutkintoon johtavan koulutuksen rinnalla lisä- ja täydennyskoulutuksen ja työssä oppimisen rooli vahvistuu.
Sosiaali- ja terveydenhuollon ammatteja säädellään EU:n ja kansallisen lainsäädännön kautta tulevaisuudessakin. Lainsäädäntö määrittelee mm. ammattiin liittyvät koulutukselliset vähimmäisvaatimukset tai ammattihenkilöiden oikeudet, velvollisuudet ja vastuut harjoittaa ammattiaan. Näiden lisäksi muuttuvien osaamistarpeiden varmistaminen tuo paineita luoda reaaliaikaisempia tapoja työntekijän osaamisen tunnistamiseksi ja tunnustamiseksi.
Osaamisen on perustuttava näyttöön, jolloin uran alussa saavutettu oikeus harjoittaa ammattia ei ehkä enää kata koko työuraa. Työuramalleihin pohjautuva osaamisen portfolio rakentuu muodollisen lisä- ja täydennyskoulutuksen sekä työpaikalla tapahtuvan oppimisen integraationa. Sen avulla työntekijä osoittaa jatkuvaa ammatillista kehittymistään. Se antaa myös työnantajalle tai viranomaiselle mahdollisuuden arvioida tätä osaamista.
Elinikäisen oppimisen vahvistaminen on sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstön työurien kehittymisen ja työn vetovoimaisuuden keskeinen menestystekijä.
Tulevaisuuden sosiaali- ja terveydenhuollossa pärjäävät organisaatiot, jotka oivaltavat työpaikat oppimisympäristöinä ja jotka tarjoavat työntekijöilleen yksilöllisiä ammatillisen kehittymisen polkuja työuran eri vaiheissa.