Tilanne ei onneksi pahentunut. Siitä huolimatta hoitohenkilöstö pakotettiin keväällä ja kesällä ylitöihin ja muihin oikeuksien rajoituksiin, koska valmiuslaki mahdollisti sen. Tehy ja SuPer ovat vaatineet Suomen hallitusta korvaamaan valmiuslain aiheuttamat rasitteet. Olemme esittäneet 1000 euron kertakorvausta valmiuslain toimenpiteiden kohteiksi joutuneille hoitajille.
Pääministeri Marinin mukaan on työnantajien asia maksaa korvauksia. Työnantajien mukaan heillä ole rahaa ja vaikka rahaa olisi yhtä ryhmää ei voida palkita.
Pallottelun seurauksena kukaan ei ole tehnyt mitään. Valmiuslain haittoja ja oikeuksien rajoittamista ei ole korvattu hoitajille. Työnantajat ovat odottaneet tumput suorana toista aaltoa, kun olisi pitänyt kuukausia sitten varmistaa hoitajien riittävyys ja sopia tilanteen pahenemisen varalle selvästi normaaliaikoja paremmista korvauksista. Ja pyytää siihen rahoitusta valtiolta, jos kunnille jo ohjatut lisäkorvaukset koronasta eivät riitä.
Kysyn pääministeriltä, mikä laki tai sopimus estää osoittamasta hoitajille korvamerkittyä rahaa valtion budjetista? Kysyn työnantajilta, mikä laki tai sopimus estää korvaamasta enemmän niille, jotka on valmiuslain perusteella määrätty töihin? Vastaan itse. Ei mikään.
Elämme pahenevassa koronatilanteessa. Työnantajat vaativat valmiuslakia avuksi uudelleen. Tehy ja SuPer vastustavat pakkolakia voimakkaasti, koska lisätyövoimaa saadaan myös sopimalla paikallisesti. Kesän ja alkusyksyn odottelun ja pään pensaaseen pistämisen jälkeen työnantajia on luultavasti paimennettu Suomen hallituksen toimesta, kun viime viikon aikana on tipahdellut tietoja henkilöstön palkitsemisesta ja paikallisista sopimuksista. Katsotaanpa millaisista.
Inkoo on päättänyt palkita koko henkilöstöään 100 euron kertakorvauksella ja Joroinen 150 eurolla. Päijät-Hämeen hyvinvointiyhtymä palkitsee työntekijänsä kulttuuri- ja liikuntaseteleillä. Vallan erikoinen ratkaisu. Haluaako PHHKY todella kannustaa työntekijöitään korona-aikana kulttuuritapahtumien ja joukkoliikunnan pariin? Toisaalta eihän niitä ole nyt edes tarjolla.
Työnantajat ovat tehneet myös urakalla paikallisia sopimuksia, jotka ovat varsin eri tasoisia. Vain muutamissa palkitseminen oikeasti vaikuttaa siltä, että valmiuslain tarvetta pyritään estämään sopimalla.
Tampereen yliopistollisessa sairaalassa lienee monipuolisin sopimus. Paikallisesti on sovittu suuremmasta hälytysrahasta, lisävuorokorvauksesta ja loman perumisen korvaamisesta. Oulun yliopistollisessa sairaalassa on sovittu vapaaehtoisesta varallaolosta, joka korvataan ylimääräisellä 130 euron kuukausikorvauksella ja normaalia suurempana varallaolokorvauksena. Kuopion yliopistollisessa sairaalassa työnantaja on luvannut maksaa 400 euroa, jos loma pitää perua töiden takia. Ihan hyvä suunta, mutta joulun kiireisiin tälläkään tuskin on vaikutusta, koska jouluna hoitajilla ei ole lomia, joita voisi perua. Turussa ei ole tehty vielä mitään.
HUSissa, jossa lisätyövoimalle olisi suurin tarve, koronan tuomiin lisärasitteisiin ei ole varauduttu millään lisätoimilla. HUS on sopinut paikallisesti jouluajan lisävuorokorvauksesta samalla tavoin kuin aikaisempinakin vuosina. HUSin linjaa on vaikea ymmärtää. Perustelut ovat lähinnä selittelyä ja vastuun pakoilua. Jos rahaa ei ole, miksi HUS ei huuda valtiovaltaa apuun, kun koronasta aiheutuvat lisäkulut on toistuvasti luvattu korvata kunnille? Ainoa tulkinta on, että HUS ei arvosta hoitajiaan kirjaimellisesti sentin vertaa.
Koko henkilöstön palkitseminen on hieno asia, mutta tähän mennessä nähdyistä palkitsemisista ja paikallisista sopimuksista ei vielä ole riittäväksi kannustimeksi. Joulusatanen tai kulttuurisetelit eivät ole asianmukainen korvaus kevään valmiuslain pakkotyöstä tai kannuste venyä yhä vain lisää, kun sairaalahoidon tarve ja siitä seuraava työvoiman tarve pahenee joulua kohti. Työnantajat pystyvät parempaan halutessaan. Keinoja on, mutta tahtoa puuttuu. Valmiuslakia ei tarvita, kun kannustimet eli palkitseminen on kunnossa.
Jos työnantajat eivät hoida nyt osuuttaan tai niillä ei ole rahaa tehdä sitä, velvoite siirtyy eduskunnalle, joka valmiuslain käyttöönotosta päättää. Valmiuslaki ei ole työmarkkinakysymys.
Jäseniltä ja työpaikoilta kuuluu nyt erittäin vakava viesti siitä, että hoitajat eivät jaksa enää, työvuoroissa on jatkuvasti liian vähän väkeä, kokeneita hoitajia on lähtenyt ja uusien perehdyttäminen vie voimia ja aikaa varsinaiselta työltä. Huoleni on suuri ja sen jakaa julkisesti nyt myös moni lääkäri. Tämä piparkakkutalo murenee ennen loppiaista!