Käsi ylös, jos olet sitä mieltä, että sote-uudistus ja hyvinvointialueiden perustaminen ratkaisevat sosiaali- ja terveydenhuollon pitkäaikaisen resurssivajeen. Montako kättä nousi?
Enpä usko, että kukaan ainakaan sote-alalla tänä päivänä työskentelevä nosti kättään. Muutama heistäkin olisi voinut kätensä kymmenen vuotta sitten nostaa, mutta aika tuonut mukanaan monta uutta osatekijää tähän yhtälöön.
Aikaa on tuhraantunut siitä, kun sote-uudistuksen välttämättömyys selvisi kaikelle kansalle. Vuodet ovat kuitenkin tehneet näkyvämmäksi muitakin olennaisia tekijöitä, jotka vaikuttavat siihen, että saadaanko yhtälöstä tosi vai epätosi.
Pula sote-alan työntekijöistä on kovempi kuin koskaan. Kevan selvitys kertoo karua lukemaa. Eläköitymisiä tapahtuu 10 vuoden kuluessa niin paljon, että koulutusmääriä nostamalla ei työvoimavajetta korvata.
Nuoretkaan eivät enää hakeudu sote-alan koulutukseen yhtä innokkaasti kuin ennen, hakija-määrät alkoivat laskea jo ennen koronaa. Sote-alan työ on palkitsevaa, mutta myös vaativaa. Jatkuva joustaminen näkyy ja kuuluu. Jokainen meistä tuntee jonkun sairaanhoitajan tai lähi-hoitajan tai varhaiskasvatuksen parissa työskentelevän, joka tekee rakastamaansa työtä oman jaksamisensa rajamailla.
Korona laittoi meidät polvilleen ja sote-alan työntekijät se laittoi ryömimään. Niin tärkeitä he ovat, että lomat jäivät pitämättä ajallaan ja ylityötä sai lain nojalla teettää ilman työaikasuojelun perä-lautaa. Globaalisti ja myös Suomessa hoitajat ovat vuoden kestäneen rääkin jälkeen todella uupuneita.
Kolmas korona-aalto on päällä ja moni sote-alan työntekijä jo sanoo, ettei enää jaksa. Aieminkin moni harkitsi alan vaihtoa, nyt näitä miettijöitä on entistä enemmän. Saman vaatimattoman leivän, tai ehkäpä siihen juustosiivun vielä päälle, voisi saada muualla paljon helpommalla. Jossain sellaisessa työssä, jossa väsyneenä tehty virhe ei ole fataali.
Kolmas osatekijä on palkkaus. Uskon nimittäin, että koronan saapumisen jälkeisenä vuonna 2021 alan kehno palkkataso harmittaa sote-alan korkeasti koulutettuja ammattilaisia entistä enemmän. He miettivät, että jos tässä kerran ollaan korvaamattomia, niin miksei korona-ajan rasituksesta makseta kunnollista korvausta.
Miksi Ruotsin, Islannin, Alankomaiden tai Saksan hoitajat saivat koronalisän, mutta me emme? Miksi joissakin maissa, esim. Uudessa-Seelannissa ja Saksassa herättiin sote-alan palkka-kuoppaan jo ennen koronaa, mutta meillä ei vielä nytkään?
Ei ole nykypäivää, että näin tärkeää työtä tekeville maksetaan 84 senttiä siinä missä miesvaltai-silla aloilla samalla koulutustasolla saadaan kokonainen euro. Tehy ja SuPer ehdottivat jo ennen koronaa pitempiaikaista palkkaohjelmaa, jolla naisten palkkamonttua saataisiin kurottua umpeen.
Soteuudistus ei riitä. Se yksin ei tuo meille toimivia sosiaali- ja terveydenhuollon palveluita. Se on toki hyvä alku. Yhtälöön on lisättävä palkkatasa-arvo. Palkkaohjelma voi houkutella nuoria hakeutumaan sote-alan koulutukseen. Palkkaohjelma voisi saada myös alan vaihtoa miettivät odottelemaan irtisanoutumisen kanssa. Palkkaohjelma auttaisi työnantajia rekrytoinnin haasteissa. Enemmän henkilökuntaa takaisi sen, että työssä ei tarvitse uupua. Lopputulos: asiakas saa hyvän hoidon ja hoivan.
Löytyykö tästä maasta päättäjiä, jotka eivät anna enää ajan kulua vaan ryhtyvät tekemään päätöksiä, joilla pelastetaan tämän maan sote-palvelut?
Lisää kuntien työvoimatarpeesta Kevan työvoimaennusteesta 2030.