Ministeri Satonen on ilmoittanut, että Suomen työmarkkinaosapuolten tulisi keskenään sopia työmarkkinamallista, jonka mukaan jatkossa työehtosopimusneuvottelukierrosten palkankorotuslinja muodostetaan yhtenäiseksi ja kestävälle tasolle. Hallitus on ilmoittanut, että elleivät järjestöt sovi asiasta, hallitus ajaa läpi lakimuutoksen, jonka mukaan valtakunnansovittelija tai sovittelulautakunta ei voi antamissaan sovintoehdotuksissa ylittää palkantarkistusten yleistä linjaa.
Nyt tämä hallitusohjelmakirjaus on avoimella lausuntokierroksella. Hallitus ei tiettävästi ole teetättänyt esityksestään arviota edes siitä, että voidaanko tuollainen lainmuutos Suomessa tehdä. Jos arvio olisi tehty, olisi tullut kaikille näkyväksi, että tämän hallitusohjelmakirjauksen toteuttaminen on mahdotonta.
EU:ssa tunnustetaan täysimääräinen oikeus neuvotella työehtosopimuksissa palkankorotuksista sekä suojellaan oikeus neuvotella pieni- ja keskipalkkaisten työntekijöiden palkoista
EU-oikeudessa on määritetty kansalaisten perusoikeudet unionin oikeuden osana. Euroopan unionin perusoikeuskirjan artiklassa 12 taataan ammatillinen järjestäytymisoikeus ja artiklassa 28 työntekijöiden ja heidän järjestöjensä oikeus kollektiivisesti neuvotella ja sopia työehdoista työehtosopimuksilla. Suomen valtiolla on perusoikeuskirjan artiklan 51 perusteella EU:n jäsenvaltiona velvollisuus kunnioittaa näitä oikeuksia, noudattaa perusoikeuskirjan sisältämiä periaatteita ja edistää niiden soveltamista Suomessa.
EU:n perusoikeudet saavat tarkemman sisältönsä EU:n toimielinten antamissa säännöksissä. EU:n tuore vähimmäispalkkadirektiivi (2022/2041) velvoittaa jäsenvaltioita eri tavoin edistämään työehtosopimustoimintaa vähimmäispalkkojen määrittelyssä. Direktiivin kahden vuoden mittainen täytäntöönpanoaika on kesken, ja sen puitteissa Suomen on pakko huolehtia siitä seuraavien velvoitteiden täyttämisestä Suomen lainsäädännössä.
Vähimmäispalkkadirektiivi edellyttää jäsenmaita vahvistamaan ja kehittämään työmarkkinaosapuolten valmiuksia osallistua palkkaneuvotteluihin. Direktiivin artiklassa 4 on säädetty velvollisuus kunnioittaa työntekijöiden täysimääräistä oikeutta työehtosopimusneuvotteluihin. Jäsenvaltiolla on myös velvollisuus varmistua työmarkkinaosapuolten tosiasiallisesta mahdollisuudesta osallistua palkanmääritykseen. Direktiivin mukaan jäsenvaltion velvollisuutena on huolehtia työehtosopimusneuvottelujärjestelmästä, joka mahdollistaa kohtuullisen elintason samalla kun kiinnitetään erityistä huomiota pieni- ja keskituloisiin ryhmiin ja mahdollistetaan tähtääminen ylöspäin suuntautuvaan palkkojen lähentymiseen. Kyse on vapaudesta neuvotella ja sopia työehtosopimuksella alempien palkkojen korottamisesta enemmän kuin muiden palkkojen. Kysymys on nimenomaan työehtosopimuksella neuvottelemis- ja sopimusoikeuden suojelusta palkkoja määritettäessä.
Valtakunnansovittelija on valtion virkamies ja sovittelu on virkatoimintaa, joka vaikuttaa työehtosopimusneuvotteluoikeuden käyttöön ja neuvotteluihin. Sovittelua ei saa sitoa sellaisiin etukäteen määrättyihin sopimuksen lopputulosta koskeviin tasoihin, joilla tehdään tyhjäksi riidan osapuolten vapaus neuvotella ja määrittää ehtonsa itse. Kiellettyä on tehdä sovittelusta myöskään sellaista, että se vaikeuttaa pieni- ja keskituloisten pyrkimystä kiriä palkkaeroja kiinni yleistä palkankorotuslinjaa korkeammilla korotuksilla. Hallitusohjelmakirjaus ja vähimmäispalkkadirektiivi ovat törmäyskurssilla.
Kansainvälisen työjärjestön ILO:n sopimukset, Euroopan sosiaalinen peruskirja ja Euroopan ihmisoikeussopimus asettavat lainsäädännön raamit
Suomi on sidottu myös lukuisiin kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin, joita sen on pakko noudattaa lakeja säädettäessä. Kansainvälisen työjärjestön ILO:n ammatillisia järjestäytymisvapauksia koskevan yleissopimuksen 87 artiklassa 8.2 kielletään valtiota säätämään tai soveltamaan maan lainsäädäntöä siten, että se loukkaisi kyseisen sopimuksen mukaisia takeita. Suojan kohteena on myös sopimuksen artiklassa 3.1 suojattu työmarkkinajärjestöjen oikeus vapaasti järjestää toimintansa ja laatia toimintaohjelmansa. Sopimuksen artiklassa 3.2 kielletään nimenomaisesti julkisten viranomaisten kaikenlainen toiminta, joka vaikeuttaa ammattiliittojen itsenäisessä harkintavallassa olevaa toimintaa. Palkankorotustavoitteiden asettaminen ja jäsenten kannalta hyväksyttävän palkankorotustason määrittäminen on ammattiliiton ydintoimintaa. Valtakunnansovittelija on julkinen viranomainen, eikä lakiin siten voida säätää kieltoa sisällyttää sovintoehdotukseen riidan osapuolena olevan järjestön päättämän toimintalinjan mukaisia palkankorotusesityksiä. Tällainen työriidan sovittelu olisi ammattiliiton toiminnan vaikeuttamista viranomaistahon toimesta, ja sellaisen sääntelyn ILO:n yleissopimus 87 kieltää yksiselitteisesti.
Suomi on ratifioinut ILO:n yleissopimuksen 98 koskien työntekijöiden ammatillista järjestäytymisoikeutta ja kollektiivista neuvotteluoikeutta. Tuon sopimuksen artiklassa 2 on Suomea koskeva velvollisuus järjestää ammattijärjestöille tyydyttävä suojelu vastapuolen aiheuttamalta kaikenlaiselta sekaantumiselta ammattiliiton toimintaan. Kun valtiolla on velvollisuus huolehtia tällaisesta suojasta ammattiliiton vastapuolen harjoittamaa sekaantumista vastaan, on itsestään selvää, että valtio ei itse saa säätää viranomaismenettelyjä, jotka vaikuttaisivat jo niihin lähtökohtiin mitä palkankorotusesityksiä työtaistelun uhan alla ammattijärjestön on tosiasiassa järkevää esittää neuvotteluissa ja sovittelussa. Silloin sovittelun rajauksilla tosiasiassa vaikutettaisiin jo ammattiliittojen tavoitteiden asettamiseen eli toimintaan, eikä tämä ole sallittua.
ILO:n yleissopimuksen 98 artiklassa 4 velvoitetaan valtiota ryhtymään tarpeellisiin toimiin sellaisten menettelytapojen kehittämiseksi ja käyttämiseksi, jotka tukevat vapaaehtoisia työehtosopimusneuvotteluita. Olennaista säännöksessä on neuvotteluilta edellytetty vapaaehtoisuus ja velvoite valtiolle tukea tuota vapaaehtoisuutta, joka sisältää vapauden myös palkankorotustavoitteiden ja hyväksyttävän palkankorotustason asettamisessa. Tuskin kukaan väittää vapaaehtoisen työehtosopimusneuvottelun tukemiseksi menettelyä, jossa on kiellettyä ottaa huomioon toisen osapuolen oma esitys sopimuksen sisällöksi.
ILO:n yleissopimuksessa 154 on Suomea sitovia määräyksiä liittyen työehtojen kollektiivisen neuvottelumenettelyn edistämiseen. Sen artiklassa 5.1 on valtiota koskeva velvoite ryhtyä kansallisten olosuhteiden mukaisiin toimenpiteisiin kollektiivisen neuvottelumenettelyn edistämiseksi ja 5.2 artiklan e-kohdassa edellytetään, että työriitojen sovitteluelimet ja -tavat on suunniteltava sellaisiksi, että ne osaltaan edistävät kollektiivisen neuvottelumenettelyn käyttöä. Sovittelua ei siis saa säätää sellaiseksi, että se osaltaan heikentää kollektiivisen neuvotteluoikeuden sisältöä tai sen käyttämisen mahdollisuuksia. Hallitusohjelmakirjauksessa esitetty sovittelu, jossa tehdään mahdottomaksi sovittelun kautta saada aikaan sopimus itse asettamin ehdoin, on neuvotteluoikeuden käyttöä haittaava sovittelu, jonka ILO:n sopimus 154 kieltää.
Suomea niin ikään sitovan Euroopan sosiaalisen peruskirjan artiklassa 6 on valtiota koskeva velvollisuus edistää työnantajien ja työntekijöiden välistä vapaaehtoista neuvottelujärjestelmää sekä velvoite edistää asianmukaisen sovittelumenettelyn luomista ja käyttöä työriitojen selvittämisessä. Sovittelulla on siis peruskirjan asettama asiallisuutta koskeva vaatimus. Hallitusohjelmakirjauksessa esitetyn muutoksen jälkeen sovittelu ei olisi enää asiallista, koska siinä olisi rajattu soviteltavaa asia toispuolisesti, vain työntekijöiden kannalta neuvottelu- ja sopimismahdollisuuksia heikentäen.
Viimeisenä mutta ei vähäisimpänä nostan esille Euroopan ihmisoikeussopimuksen artiklan 11 määräyksen ammatillisesta järjestäytymisvapaudesta. Suomi on sidottu myös tähän sopimukseen ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuin käsittelee tuon sopimuksen tulkintaa koskevat tapaukset. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on katsonut käytännössään ihmisoikeussopimukseen sidotun valtion olevan velvollinen huolehtimaan muun ohella siitä, että ammattiliittojen mahdollisuuksia kollektiivisten sopimusten kautta parantaa jäsentensä työehtoja ja asemaa työpaikalla ei tosiasiallisesti heikennetä tai vaikeuteta. Ammattiliittojen neuvottelu- ja sopimismahdollisuuksien vaikeuttamista olisi pakottaa osapuolet sovitteluun, jossa etukäteen tiedetään sovittelu täysin turhaksi, joten tällainen sovittelu olisi myös tämän sopimuksen vastaista.
Meanwhile in Finland: Työntekijöiden tosiasiallisia neuvottelumahdollisuuksia ja oikeutta ryhtyä työtaisteluun rajoitettaisiin turhaksi tiedetyn sovittelun vuoksi
Lain mukaan työriidan osapuolella on kielto ryhtyä työtaisteluun sinä 14 vuorokauden ilmoitusaikana, joka on varattu valtakunnansovittelijan taholta vedettyyn sovitteluun. Erityisistä yhteiskunnallisista syistä valtiovalta voi vielä pidentää tuota laillisen työtaisteluoikeuden kieltoaikaa. Nyt hallitusohjelmakirjauksessa esitetään muutosta, jonka johdosta ammattiliiton palkkavaatimusten ollessa suurempia kuin yleinen linja, tämä työtaisteluoikeuden määräaikainen kieltäminen tehtäisiin sellaisen sovittelun järjestämiseksi, jossa toisen osapuolen esityksiä ei voida edes huomioida. Tämäkö on EU:n Suomen valtiolta edellyttämää työmarkkinaosapuolten palkkaneuvotteluihin osallistumisvalmiuksien kehittämistä?
Euroopan komission tehtävänä on valvoa, että EU-lainsäädäntöä noudatetaan asianmukaisesti. Komissio ryhtyy toimiin, jos EU:n jäsenmaa ei täysin sisällytä direktiiviä lainsäädäntöönsä tai tekee sen virheellisesti. Jos tätä hallitusohjelmakirjausta oltaisiin säätämässä Suomessa laiksi, se olisi komissiolle avoin kutsu.
Ollaanko EU:n entinen mallioppilas jättämässä luokalle? Tätäkö hallitus todella haluaa, ministeri Satonen?
Ruotsiin tuijottelu ei anna vastauksia
Jokaisen valtion tulee itsenäisesti arvioida omien lakihankkeidensa asiallisuus ja mahdollisuus. Nämä asiat eivät ratkea tuijottelemalla naapuriin.
Ruotsissa on asetuksessa säädetty, että sovittelijan tulee huomioida vientiteollisuuden ns. päänavauksen yleinen palkankorotuslinja sovittelutoiminnassaan. Tämä ei perustu yksin Ruotsin lainsäätäjän toteuttamaan sääntelyyn ilman työmarkkinaosapuolten keskinäistä sopimista, vaan asetuksen pohjalla on ammattiliittojen ja työnantajaliittojen 1990-luvulla hyväksymä ns. teollisuussopimus. On väärä tulkinta väittää, että Ruotsissakaan olisi katsottu lainsäätäjän voivan lakiin säätää sovittelijan toimivallan rajaamisesta yleiseen linjaan ilman työntekijöiden ja työnantajapuolen omaa sopimista eli tahtoa. Jos ruotsalaiset ammattiliitot tai työnantajaliitot irtaantuisivat keskinäisestä sopimisestaan, sääntelyn pohja poistuisi kerralla.
Orpon hallituksen hallitusohjelmakirjaus eroaa tästä merkittävästi. Se koskee muutosta, joka olisi pysyvä muutos lakiin eivätkä työmarkkinajärjestöt voisi enää vaikuttaa omalla sopimustoiminnallaan asiaan. Ammattiliittojen perusoikeudet, sopimusautonomia ja aidot oikeudet neuvotella ja sopia jäsentensä palkoista sementoitaisiin ikiaikaisesti siihen, mitä joku tai jotkut muut ammattiryhmät ovat sopineet aiemmin. Sovittelijalle asetettaisiin pysyvät rajat siihen mitä hän voi ottaa huomioon sovintoesityksissään. Se ei ole mahdollista.
Hallitusohjelmakirjaus on bluffia. Jos työmarkkinaosapuolet eivät löydä yhteisymmärrystä uudesta työmarkkinamallista ja sovi siitä, ei hallituksella tosiasiassa ole mahdollisuuksia viedä lakihanketta eteenpäin – ainakaan laillisesti ja kansainvälisiä sitoumuksia noudattaen. Siinä tapauksessa edessä olisi oikeusprosessien tie.