Kokemuksia väkivallasta sosiaali-, terveys- ja kasvatusalalla
Nyrkkisääntö-kampanja avaa silmät sote-alan arkeen. Väkivaltaan ja sen seurauksiin. Kampanjassa ääneen pääsevät hoitotyön ammattilaiset, jotka kertovat kokemuksistaan.
Nyrkkisääntö-kampanja avaa silmät sote-alan arkeen. Väkivaltaan ja sen seurauksiin. Kampanjassa ääneen pääsevät hoitotyön ammattilaiset, jotka kertovat kokemuksistaan.
Tehy keräsi kokemuksia työssä kohdatusta väkivallasta sosiaali-, terveys- ja kasvatusalalla 16.5.2022 - 25.5.2023 välisenä aikana. Vastauksia kyselyyn tuli 540.
Näistä kokemuksista osa on koottu Nyrkkisääntö-kirjaan, jonka on toimittanut tietokirjailija Jenny Rostain. Osa kokemuksista on tällä sivustolla luettavissa. Ne avaavat silmät hoitotyön arkeen, jossa väkivallan uhka on jatkuvasti läsnä.
Kokemuksia ei tule yleistää tai verrata suoraan kaikkiin hoitoalalla työskenteleviin, sillä jokaisen kokemus on aina yksilöllinen. Niitä voi kuitenkin pitää kuvauksena suuren joukon kokemuksista. Kokemukset voivat järkyttää herkimpiä.
Lähes kaikki valikoidut kokemukset on julkaistu nimettömästi, vain ammattinimike mainiten. Ainoastaan kirjaa varten valokuvattujen henkilöiden etunimet ja kasvot tuodaan esille. Kokemuksia on editoitu yleiskielisiksi ja vastaajien teksteistä on mm. poistettu osioita anonymiteetin suojaamiseksi.
Valitettavasti väkivalta on muuttunut ensihoitajan työssä melkein arjeksi. Joudumme menemään kohteeseen usein ilman minkäänlaista kuvaa kohteen työturvallisuudesta.
Vaikka meillä onkin hyvät suojavarusteet, tulevat uhka- tai vaaratilanteet kuitenkin niin yhtäkkiä ja ilman ennakkovaroitusta, ettei niihin välttämättä pysty varautumaan ennen kohteeseen menoa. Tämän takia pitäisi miettiä, miten tällaisia tilanteita saisi ennakoitua paremmin. Auttajia ei enää arvosteta samalla tavalla kuin aikaisemmin.
Vaikka olenkin itse säästynyt pahemmalta, jäävät tapahtumat joka kerta vaivaamaan mieltä. Sitä tulee pohdittua omaa turvallisuutta ja sitä, miten perheeni pärjäisi, jos itselle tapahtuisi jotakin.
Olen myös miettinyt, pystyisinkö jatkamaan ensihoitajan työtä, jos joskus sattuisikin jotakin todella vakavaa.
– Mikaela, ensihoitaja
Teho-osastolla sekavat potilaat yrittävät joskus lyödä ja potkia, kun heitä joutuu pitämään sängyssä. Raapimisia ja lyöntejä on osunut. Välillä koen myös henkistä väkivaltaa, kun potilas haukkuu ja haistattelee. Joskus osastolla on jännittynyt tunnelma, jos tiedossa on, että joku potilas on ollut väkivaltainen. Silloin hoitajana saa olla varpaillaan koko vuoron. Tällöin sydän hakkaa jännityksestä.
Sekavan potilaan kohdalla väkivalta on tavallaan ymmärrettävää. Potilas saattaa esimerkiksi kuvitella, että häntä tapetaan, kun todellisuudessa annetaan lääkkeitä. Mutta tästä huolimatta, kyllä se silti ärsyttää, jos täytyy pelätä.
Sitä, kuinka paljon väkivaltaa todellisuudessa tapahtuu, pitäisi tuoda julki enemmän. Ongelmat kasvavat, kun päihde- ja mielenterveyspalveluihin ei pääse nopeasti, ja samalla päivystyksissä näkyy hoitajapula.
– Jenni, sairaanhoitaja
Psykiatrisella vastaanotto-osastolla hoitajiin kohdistuvasta väkivallasta on tullut jo jokapäiväistä. Erityisesti päihtyneet ja päihdepsykoosissa olevat henkilöt kohdistavat väkivaltaa hoitajiin.
Olen kokenut lyömistä, potkimista, irtaimistolla heittämistä, raapimista ja sylkemistä – jopa veritautia sairastavilta. Lisäksi olen kuullut uhkauksia, jotka on osoitettu joskus omaa perhettäni kohtaan.
Seurauksena väkivallasta on ollut venähdyksiä, mustelmia ja haavoja. On pari kylkiluutakin murtunut. Väkivallasta on tullut arkipäivää. Se mielletään työn haittoihin, jotka ”nyt vain kuuluvat työhön”.
– Tomi, lähihoitaja
Yövuorossa ollessani sekava potilas oli tullut vuoteesta laitojen yli. Otin kyynärtaipeesta kiinni, ettei potilas kaadu ja kehotin takaisin vuoteeseen. Ennen ensimmäistä nyrkiniskua poskeen ehdin kuulla sanat: nyt tulee turpiin, niin että tuntuu. Sen jälkeen tuntui. Ennen kuin kollega ehti väliin, olin saanut polvesta ja nyrkeistä lähes vartin ajan.
Vuosia myöhemmin koin vakavasti otettavan tappouhkauksen, kun potilas ei saanut hoitajalta ”tilaamiaan” vieroituslääkkeitä suonensisäisesti. Tappouhkauksen jälkeen koin totaalisen burnoutin, sain pelkotiloja ja muistikatkoja. Toipuminen jatkuu vieläkin. Potilailla tuntuu olevan kuvitelma, että heillä on oikeus tehdä sairaalassa, mitä ikinä haluavat.
– sairaanhoitaja
Avustaessani toisen hoitajan kanssa asiakasta sänkyyn, potkaisi asiakas kasvoihini voimakkaasti lähietäisyydeltä. Sain tästä pahan aivotärähdyksen ja leukaniveliini jäi pysyvät vammat, jonka vuoksi joudun käyttämään purentakiskoa. Tätä lievempiä tapauksia on useita niin vanhustenhoidosta kuin mielenterveyspuolelta, joissa olen tehnyt vierihoitoa.
Elinikäisiä vammoja, kuten rikkoutuneita leukaniveliä, ei voi korjata. Kaikkia hampaideni lohkeamiakaan ei ole vielä korjattu. En myöskään ole vielä selviytynyt lievästä aivovammasta, joka aiheuttaa minulle aivosumua ja väsymystä. Tiettyjen hoitotilanteiden pelko ei poistu ja kärsin tämän vuoksi muun muassa univaikeuksista. Jopa ainoa lapseni pelkää, mitä minulle voi töissä seuraavaksi sattua.
– lähihoitaja, vierihoitaja, ohjaaja
Päivittäin saa kuulla huutamista, raivoamista ja uhkailua. Viimeisin fyysistä haittaa aiheuttanut tilanne oli, kun potilas oli repinyt tipan irti ja olin laittamassa uutta. Keskityin täysin kanyylin laittoon, kun potilas potkaisi minua poskeen. Suoraan sanottuna vitutti. Teki mieli lyödä takaisin. Kivun lisäksi kolme hammastani heilui. Nyt yli kuusi kuukautta tapahtuneesta yksi hammas heiluu edelleen.
Mentaliteetti ”kaikki tänne ja heti” on lisännyt ongelmia. Kaikki tuntuu olevan sallittua, kunhan vain pääsee itse nopeasti hoitoon. Ihmiset voivat yleisesti huonosti ja ajatellaan, että pahan olon voi kaataa hoitajan niskaan.
– Iris, sairaanhoitaja
En pienestä hätkähdä, mutta jotkut väkivaltatilanteet ovat suorastaan pelottaneet minua. Vanhainkodissa ollessani eräs asukas tarttui useita kertoja haarovälistäni, kun teimme hänelle vuodepesuja. Tämä tapahtui niin monta kertaa, etten pysynyt lopulta enää laskuissa.
Toinen asukas löi nyrkillä selkään, mahaan ja milloin mihinkin, koska oli aggressiivinen hoitotoimien aikana. Vanhemmat potilaat ovat usein vitsailleet seksuaalissävytteisesti, kun olen ohjannut heidät petipaikalle: ”Tuletkos viereen” tai ”täällä olisi tilaa sinullekin”.
Näitä tilanteita on valitettavan monta.
Pintaan nousee välillä viha. Miksi minun pitää kestää tällaista? Eihän kukaan järkevä ihminen ota nyrkistä tai anna kouria. Ei kukaan kuuntele, kun toiset yrittävät selittää väkivaltaa hyväksi sillä, että ”he ovat vanhuksia”. Välillä mietin, miksi menen tällaisella palkalla tekemään työtä, jota itse potilaatkaan eivät arvosta.
– Laura, sairaanhoitaja
Työskennellessäni päivystävässä röntgenyksikössä kohtasin väkivallan uhkaa useasti. Päällimmäisenä on jäänyt mieleen kaksi tilannetta. Ensimmäisessä kuvasin potilasta, joka istui edessäni. Hän nousi seisomaan ja sanoi silmiin katsoen ”mä tapan sut, odotan sua työvuorosi jälkeen ulkona”. Tämä tapahtui keskellä päivää, ensimmäinen päivä hoitovapaalta paluuni jälkeen.
Toinen tilanteista oli fyysisempi. Potilas makasi tutkimuspöydällä ja olimme siirtämässä häntä takaisin sänkyyn, sillä hän ei ollut niin sanotusti tutkimuskuntoinen. Potilas onnistui ottamaan minua sormesta kiinni ja väänsi sitä. Tuloksena tästä oli sormen nivelsiteiden repeäminen ja kolmen viikon sairausloma.
Vaikka kaikenlaista on tullut kuultua 15 vuoden aikana, tappouhkaus järkytti minua eniten. Tilanteen uhka oli jotenkin aivan erilainen. Olisin halunnut puhua tästä uhkauksesta enemmän, mutta silloin työkaverit ohittivat asian naurahduksilla ja kommentein ”ai taas tällainen”. Samoin teki esihenkilö. Asiaa pidettiin normaalina.
– röntgenhoitaja
Psykiatrisessa hoitotyössä väkivallan uhka on päivittäistä, kun potilaat kohdistavat henkistä sekä fyysistä väkivaltaa hoitajiin. Työurani aikana minua on muun muassa haukuttu, lyöty ja uhkailtu tappamisella.
Tiedän, etten ole poikkeus. Useille hoitajille on tullut väkivallan seurauksena vakavampia haittoja. Tästä huolimatta hoitajan on oltava aina ystävällinen ja maltillinen. Meidän on tultava töihin – palkalla, joka juuri ja juuri kattaa normaalit elinkustannukset. Väkivallasta puhuminen medialle on kiellettyä, jottei asiat näyttäydy huonossa valossa. Päivittäinen väkivallan kohtaaminen huonolla palkkauksella on syy, jonka vuoksi olen ajatellut vaihtaa alaa.
– sairaanhoitaja
Terveyskeskuksen vuodeosastolla potilaat ovat lyöneet, purreet, kourineet ja haukkuneet. Psykiatrian puolella potilas on taas uhannut viiltää kurkkuni auki. Lisäksi on uhkailtu väkivallalla useita kertoja, on heitetty tavaroilla ja syljetty päälle.
Tämän kokeminen on ahdistavaa ja herättää vihan tunteita. Kun kiitos ja palkka hoidosta on nyrkki tai huorittelu, vaikuttaa se myös pitkällä aikavälillä kyynistävästi työn tekemiseen. Ja kun osastot ovat usein täynnä, eikä henkilökuntaa ole riittävästi, pääsee yleinen levottomuus lisääntymään. Potilaat ovat usein sekavassa mielentilassa. Kynnys aggressiolle madaltuu, jos potilasta joudutaan hoitamaan vasten hänen omaa tahtoaan.
Mielestäni iso syy ongelmiin on se, ettei hoitajaa kohtaan kohdistetusta väkivallasta koidu juuri koskaan seurauksia potilaalle. Kun hoitajaa sitten lyödään tai kohdistetaan muuta väkivaltaa, on yleinen reaktio yksiköissä tapahtuneeseen ”sellaista sattuu”. Kertaakaan en ole kuullut ehkäisysuunnitelmaa siitä, miten varmistetaan, ettei väkivaltatilanteet enää toistuisi.
– Reetta, sairaanhoitaja
Väkivaltaa tai sen uhkaa olen kokenut lukemattomia kertoja erityisesti päivystysurani aikana. Päivystyksessä väkivalta on näkynyt kyllä kaikissa väreissään.
Muistan jo opiskeluajalta ensimmäisestä harjoittelustani, kun vanhus tarrasi minua alapäästä ja nauroi. Yritin kieltää, mutta hän vain jatkoi. Pääsin poistumaan tilanteesta, kerroin ohjaajalleni, ja vastaus oli tasoa ”sellaisia ne vanhukset ovat, kun muisti prakaa”. Siitä alkoi urani väkivallan ammattiuhrina.
Minua on lyöty, potkittu, raavittu, otettu kiinni kädestä, syljetty päälle, haukuttu ja uhattu tappaa. Monesti olen joutunut palaamaan työpisteelleni väkivaltaa kohdattuani ja jatkamaan töitä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tästä kaikesta voisi kirjoittaa kirjan.
– Katariina, sairaanhoitaja
Työskennellessäni lastensuojelussa sairaanhoitajana erimuotoinen väkivalta oli lähes päivittäin läsnä. Päihtyneiden nuorten nyrkit heiluivat ja päälle syljettiin. Nuoret olivat myös varsin kekseliäitä haukkumanimissä. Minut on uhattu muun muassa puukottaa. Myös autoni on uhattu polttaa, kotiini murtautua ja perheenjäseneni hakata.
Muistan joidenkin nuorten vanhempia, jotka aina puhelun päätteeksi totesivat, miten arvottomia idiootteja me hoitajat olemme.
Väkivallan aiheuttamasta kuormituksesta ei puhuta. Kun väkivalta on lähes päivittäin läsnä, siihen tavallaan turtuu. Ilmoituksia ei ehdi tekemään ja raja henkisen väkivallan kohdalla hämärtyy. Väkivallasta alkaa tulla normaalia. Edes aikuiset eivät aina tiedä, mitä väkivalta on.
– projektisuunnittelija, sairaanhoitaja, kätilö
20-vuotisen urani aikana olen kohdannut töissä niin fyysistä kuin psyykkistä väkivaltaa. Päälleni on syljetty ja minua on raavittu – on lyöty, läpsitty, väännetty kädestä ja potkittu. Potilas on kourinut ja taputellut ilman lupaa. Minua on myös uhkailtu sekä haukuttu, myös asiakkaiden omaiset ovat vähätelleet.
Väkivallan kohtaaminen aiheuttaa hämmennystä, kiukkua ja surua, ja olen myös kokenut pelkoa uhkailujen jälkeen. Väkivaltatilanteet menevät ihon alle, vaikka työkavereiden kanssa puhuminen usein auttaakin.
15 vuotta sitten eräs potilas potkaisi minua selkään, josta sain hermovaurion, joka muistuttelee edelleen päivittäin. Lähiesimieheltä ja johdolta en koe saaneeni apua: Haipro:ja on tehty, mutta niitä ei ”muisteta” käsitellä, ellen erikseen ole niistä muistuttamassa. Älä riko hoitajaa -kampanja on ollut hyvä, mutta se ei riitä, sillä myös työnantajan tulisi aktiivisesti ajaa samaa asiaa. Työnantajan tulisi ilmaista selkeästi, ettei työntekijöihin saa kohdistaa henkistä tai fyysistä väkivaltaa.
– sairaanhoitaja
Olen miespuolinen sairaanhoitaja psykiatrisessa sairaalassa suljetulla miesten osastolla.
Reilusti yli 20-vuotisella työurallani olen kohdannut itseeni ja työtovereihini kohdistuneita monenlaisia lieviä ja vakavia, jopa hengenvaarallisia väkivaltatilanteita. On ollut lyöntejä ja potkuja, ja maahan joutuessa pään päälle tallomista. On ollut tuolilla lyömistä ja saksilla kimppuun käymistä. On ollut virtsan, ulosteen, ruuan ja veren päälle heittämistä sekä puremista. Minua on uhattu tappamisella ja läheisteni raiskaamisella. Ammattini takia seksuaalista suuntautumistani on epäilty: Minua on nimitelty homoksi. Olen kohdannut uhkailua myös hoidettavien asiakkaiden omaisilta.
Työuralla koetut tapahtumat vaikuttavat edelleen, ja tietyt uhkaavat tilanteet herättävät jopa kehollisia traumareaktioita. Olen joutunut olemaan sairaslomalla muun muassa kasvojen mustelmien ja vääntyneiden raajojen vuoksi. Psykiatrian ja hoitopuolen heikko oikeusturva on ongelma. Hoitajia saa pahoinpidellä ilman seurauksia, vaikka muissa ammateissa pahoinpitelyistä tehdään rikosilmoitus. Hiljainen hyväksyntä ”kuuluu ammattiin”. Ei haluta aiheuttaa huonoa imagoa sairaalalle. Työnantaja tuntuu olevan keinoton tilanteiden ratkaisemiseksi.
– sairaanhoitaja
Olimme hoitamassa tehtävää, kun potilaan kaveri ilmoitti meille, että ”jos potilas kuolee, niin tekin kuolette”. Tästä tuli epäusko. Mutta entä, jos sairaalahoidosta huolimatta potilas kuolee? Tällä tavalla uhkailemalla potilaat tai läheiset luulevat saavansa nykyään päättää, miten ja mihin vuorokauden aikaan hoitoa saa. Nykyään on ihan ok, että hoitajaa voi huoritella, ja on ihan ok heittää läpällä, että tapan sut, sillä ”kai kaikki nyt vitsin ymmärtää”.
Toisella kerralla kuuntelin etupenkillä ratin takaa, kuinka potilas otti työkaverin kädestä kiinni, eikä päästänyt irti. Potilas kysyi ”mitä sä tekisit, jos hakkaisin sun pään tohjoksi tohon lattiaan?” Etupenkillä poliisia odotellessa ehdin miettiä sitä, miten pystyn puolustamaan työkaveria, jos potilas oikeasti lähtee päälle? Entä mitä vammoja voi tulla, ja miten hoidan häntä?
Joskus tämän jälkeen olen jättänyt ambulanssin oven auki tutkimusten ajaksi, vaikka olisi ollut kylmä keli. Varmistan näin, että pääsen mahdollisimman nopeasti ulos.
– Tiina, ensihoitaja