Palkkamonttulain taustalla markkinoitu ns. Ruotsin malli tarkoittaa, ettei hoitajien työehtosopimuksessa sovittaisi palkkojen korotuksista, vaan ne sovittaisiin hyvinvointialueilla paikallisesti. Ruotsin mallia perustellaan myös sillä, että hoitajille voitaisiin kohdentaa enemmän työehtosopimuksen mukaisista palkankorotuksista kuin muille ammattiryhmille. Nämä puheet ovat epärealistisia, eikä niissä tunnisteta julkisen sektorin sopimusten nykypäivää.
Hyvinvointialueiden hoitajiin sovelletaan SOTE-sopimusta. Tuon sopimuksen alalla hoitajien osuus kaikista työntekijöistä on niin suuri, että tämän sopimuksen sisällä palkankorotusten epätasainen kohdentaminen on käytännössä palkankorotusten siirtämistä hoitajalta toiselle. Sovittelija pakotettaisiin sellaiseen palkkamonttulailla. Palkkamontut säilyisivät hoitajilla.
Hyvinvointialueilla edes työvoimapula ei nosta palkkoja
Hallituksen perusväittämä on, että työmarkkinat ovat vapaat markkinat ja työvoimapula nostaa palkkoja eli työnantajat kyllä nostaisivat palkkoja. Mutta miten näin edes voisi käydä, kun hyvinvointialueilla ei ole työnantajina taloudellista liikkumatilaa?
Siinä ei työvoimapulat auta tai markkinavoimat vaikuta, kun valtio mikromanageroi hyvinvointialueiden toimintaa laeillaan ja pakottaa samaan aikaan hyvinvointialueet leikkaamaan menojaan kaikin keinoin. Hyvinvointialueilla taloudellista liikkumatilaa palkkojen paikalliseen sopimiseen tai vapaaehtoisiin kuoppakorotuksiin ei kerta kaikkiaan ole.
Nyt hyvinvointialueet jopa selvittävät vastuitaan, kun ne joutuvat valitsemaan mitä lainsäädäntöä rikotaan, kun rahaa ei ole. Puhe hyvinvointialueiden osalta markkinavoimien vaikutuksesta palkkoihin tai ”työnantajan omasta palkkapolitiikasta” vapaaehtoisilla palkkaratkaisuilla on naurettavaa, kun sellaisten sisällyttäminen hyvinvointialueiden budjetteihin rikkoisi lakia.
Päättäjien mikromanageeraus vie hyvinvointialueilta todellisen liikkumavaran
Hyvinvointialueilla ei ole mahdollisuutta hankkia rahaa tarpeisiinsa, kun ei ole verotusoikeutta tai mitään muutakaan julkisen sektorin tavanomaisia mahdollisuuksia kasvattaa tulopuoltaan.
Kun yhdet poliitikot valtakunnan tasolla mikromanageeraavat hyvinvointialueiden tehtävät, samaan aikaan toiset poliitikot kunta- ja aluetasolla päättävät niiden rahat. Kukaan ei katso kokonaisuutta tai vastaa siitä. Tässä yhtälössä hyvinvointialueilla ei ole taloudellista liikkumavaraa hoitaa palkkaustaan omilla ratkaisuillaan.
Vaikka hyvinvointialueiden nykyinen alijäämäongelma ratkottaisiin säästöillä tulevina vuosina, mikään ei muutu kokonaiskuvassa. Ellei hyvinvointialueiden rahoitusrakennetta korjata, ne ovat jatkossakin muiden tekemien kulu- ja menoratkaisujen armoilla, ja eri poliitikot päättävät niistä kuin toisistaan välittämättä. Tässä toimintaympäristössä hyvinvointialueilla ei ole edellytyksiä noudattaa Ruotsin mallia edes teoriassa.
Puhe Ruotsin mallista julkisen terveydenhuollon tulevien palkkaongelmien ratkaisussa on tyhjää täynnä.
Suomen hoitajille turmiollista palkkamonttulakia ei voi säätää perustelemalla sitä Ruotsin mallilla tai millään muillakaan löysillä puheilla.
